Minulle korut ovat aina olleet "jotakin sellaista jota en osaa käyttää". Tämä tulee ehkä ammattinikin puolesta, koska hoitoalalla ei useinkaan saa käyttää hygienia syistä kuin korvakoruja ja lyhyttä kaulakorua. Omistan kyllä toinen toistaan (minun mielestäni) ihanampia kaulakoruja, jotka ovat tosin odottaneet Sitä Hetkeä jos monta vuotta. Kun pohdin, mitä koruja haluaisin ylleni tuona H-hetkenä, niin valikoitui päälleni ehkä jotain erilaista. Päätin tehdä itse osan hopeakoruistani. Tavoiteena oli tehdä Äärettömyys-rannekoru johon iskisin nimilaatat meidän kirjaimista..ja tämä onnistuikin kansalaisopiston kurssilla viime syksynä. Lisäksi halusin jotain lainattua -> siihen tehtävään pääsivät mummini helmikorut. Ja kokonaisuuden kruunaa sulkarannekoru, jonka löysin Kampista Helsingistä. Kaikki kuvaavat minua / meitä jollain tavalla ja jokaisessa on oma tarinansa. Kokonaisuutena halusin, että korut merkitsevät nimenomaan minulle Sitä Jotakin ja, että ne ovat jatkokäytössä niinä harvoina hetkinä, jolloin voin jotain kaunista ripustaa ranteeseeni.